Paraneminen alkaa hiljaisuudesta

Paraneminen alkaa hiljaisuudesta

Tunnustan.

Olen ollut jumissa. Enemmän jumissa kuin tiesinkään.

Se alkoi siitä, kun sain syövän puolitoista vuotta sitten. Jotain niksahti silloin mielessä nurin.

Ja nyt se on saanut tilaa parantua.

Haluan kertoa, miten jumiin joudutaan, ja miten sieltä pääsee ulos.

Tämä on omakohtainen tarina. Vähemmän kirjatietoa, enemmän omaa matkaa.

Syöpä: Kuinka jouduin jumiin

Sain syöpädiagnoosin elokuussa 2013. Oikeastaan tiesin jo ennen ensimmäiseen lääkäriin menoa, että syöpä se on. Olin vältellyt ajattelemasta kyhmyä, ja kun sitten lopetin välttelyn, asia oli jokseenkin selvä. Siinä kohtaa itkin pari tuntia, ja sitten tartuin toimeen. Päätin, että jo se nyt on kumma, jos ei jotain parempaa löydy *jostain*. Olen todella hyvä löytämään ratkaisuja, sellaisiakin mitkä eivät ole aivan selvästi nähtävillä. Joten luin, opiskelin, tutkin, ostin julkaisuja tutkimuksista ja raportin missä kerrottiin, mitä oikeasti on tutkittu tavanomaisista ja vähemmän tavanomaisista hoidoista. Etsin parhaan mahdollisen hoidon juuri minulle, ja hankkiuduin sinne. Minun ei tarvinnut elää epävarmuudessa ja vain odottaa, koska koko ajan tein asioiden eteen jotain. Ja itse hoidossakin vielä keskityin voittamaan syövän.

Mutta sitten tuli se päivä, kun hoito loppui. Pääsin kotiin. Olin valistuneen arvauksen mukaan terve. Ei ollut enää mitään taisteltavaa ja korjattavaa. Yhtäkkiä olinkin täysin tyhjän päällä. Olen nyt jälkeenpäin kuullut, että syövän kanssa on kaksi vaikeinta päivää: päivä jolloin saa diagnoosin, ja päivä jolloin hoito loppuu. En arvannut.

Syövän myrskyaallot

No jotenkin tämä olotila jäi päälle. Kaikesta siitä huolimatta, mitä jo tiesin mindfulnessista ja muutenkin mielen hoitamisesta. Aivojen kannalta arvelen, että mantelitumake oli suurentunut. Yhtäkkiä kaikki tuntui paljon uhkaavammalta kuin ennen. Aloin saada ahdistuskohtauksia, ja pelätä asioita, mitä en ennen ollut pelännyt. Aikaisemmin löytyneet ilo, rentous ja helppous olivat kadoksissa.

Tietysti tein mindfulness-harjoituksia edelleen. Sitä suuremmalla syyllä, kun tajusin, että nyt on mantelitumake suurentunut, minkä takia näen vaaroja joka puolella, ja tiesin jo, että mindfulness on keino pienentää mantelitumaketta ja vaarojen näkemistä. Mutta silti jotain jäi rikki pohjavireeseen. Tai jumiin. En tiedä mikä olisi hyvä sana kuvaamaan sitä.

Luulen nyt, että menin syövän jälkeen mindfulness-harjoitteluun pelko edellä. Sillä mielellä, että minussa on vika, ja se pitää saada korjattua. No asiaahan ei auta, että olen alunperin insinööri ja innostunut aivotieteestä ja psykologiasta. Haluan aina korjata kaiken. Tämä lähestymistapa ei oikeastaan toimi tässä asiassa, mindfulnessin harjoittelussa on hyvin tärkeää päästää irti tavoitteista. Mutta unohdin sen omalla kohdallani. Tai en nähnyt, miten henkeni kaupalla ripustauduin enemmän ja enemmän tarpeeseen saada asiat korjattua. Toisista on helpompi nähdä tällainen, kun on mielen ulkopuolinen näkökulma. Itsestäni, oman mieleni sisältä, en nähnyt.

Retriitti: Tie jumista ulos

Kurssikaverini Integrumista vinkkasi minulle loppusyksystä, että Rovaniemellä olisi Hiljaisuuden retriitti helmikuun alussa. Olen jo vuosia halunnut käydä useamman päivän retriitillä, enkä vielä ollut onnistunut sitä tekemään, joten päätin lähteä mukaan.

Siellä tuntui tapahtuvan jotain suurta. Ymmärsin, etten ole saanut surtua syöpääni. Olen vain mennyt eteenpäin läpi harmaan kiven ja korjannut. Mutten ole osannut pysähtyä suremaan, vaikka olen tavallaan yrittänytkin.

Minun erityinen oma haasteeni on sisäistää, että tarvitsen mielelleni hyvin paljon aikaa vain olla. Tilaa. Paljon tilaa. Ja mindfulness luo sitä. Hiljaisuus. Läsnäoleva hiljaisuus nimenomaan.

Tällainen hiljaisuus ei tarkoita etteikö puhuisi. Se tarkoittaa, että luo sisälleen tilan missä on tilaa parantua. Kokea rauhassa se mitä tarvii kokea. Antaa asioille – ajatuksille ja tunteille – aikaa ja tilaa olla. Että ne saavat rauhassa kulkea oman kulkunsa. Ei niin, että niihin hukkuu, tai että ottaa ne “todesta”. Se ei paranna. Parantavaa on se, että näkee ne vain ajatuksina ja tunteina. Antautuu katsomaan ja kuuntelemaan niitä toisella jalalla, ja pitää toisen jalan tiiviisti tässä hetkessä, hengityksessä, maadoittuneena. Ankkuroituneena.

Tunteet voivat olla vaikka miten suuria ja vaikeita. Ja silti ne ovat vain tunteita. Ne tulevat ja menevät. Ei niitä tarvitse ottaa niin tosissaan. Se on se, minkä harjoitellessa alkaa huomata. Voin sanoa itselleni: “Oho onpa iso pelon tunne! No, se on vain vanhaa pelkoa joka on jäänyt minun sisälleni jumiin. Ei sitä tarvitse ottaa niin tosissaan”. Kun sille antaa tilan, se myllää ja jyllää aikansa, ja sitten sulaa pois.

Helmi - mindfulness antaa tilaa tunteille

Ongelmahan on, että niitä tunteita on monesti jäänyt meihin jumiin koko elämän ajalta. Kun pienenä lapsena on opittu sulkemaan jotain pois, niin sen jälkeen tullaan monesti sulkeneeksi myös kaikki muu samanlainen tunne pois. Sitten kun sama tunne herää nykypäivänä, se herättää samalla kaiken vanhan poissuljetun vuosikymmenien ajalta. Kuin helminauha, jossa yhtä pientä helmeä ravistetaan, ja koko nauha helisee.

Koko helminauha tarvitsee aika mielettömän paljon tilaa purkautua. Helmi kerrallaan se lähtee liikkeelle. Vähä vähältä. Liian nopeasti ei edes kannata purkaa, helmet vain valuvat hukkaan, mieli panikoi ja solmii narut entistä tiukemmin solmuun. Vähä vähältä voi päästää irti, juuri niin hitaasti, että kaikki irralleen päässyt mahtuu helisemään levollisesti siinä mieleen syntyneessä tilassa.

Retriitissä syntyi suuri hiljainen tila. Oli turvallista. Oli kokeneet ohjaajat. Oli 20 ihmistä, jotka yhdessä loivat omaa ja yhteistä hiljaista tilaa.

Ja kun ei ollut mitään muuta tekemistä kuin olla oman hiljaisuutensa kanssa. Viimeistään toisena päivänä mieli lopulta uskoi, että nyt ihan tosissaan *vain ollaan*. Ei mitään muuta. Ei sitä mielen sisäistä korjailuakaan loputtomiin asti riitä. Lopulta sekin loppuu. Sitten uskoo kiireisinkin korjaushaluinen mieli, että nyt ei kuule tehdä muuta kuin ollaan ja katsotaan. Keskitytään sisimpään. Kuunnellen. Ei korjaten. Koska korjaantuminen tapahtuu ihan itsestään kun sille vain antaa tilan.

Tunteet korjaavat itse itsensä.

Aivot korjaavat itse itsensä.

Mantelitumake korjaa itse itsensä.

Kaikki mitä tarvitaan on tila.

Ja se syntyy hiljaisuudesta ja lempeästä kuuntelusta.


Tämän postin tärkein anti:

  • Kun teet mindfulness-harjoituksia, päästä parhaasi mukaan irti kaikista tavoitteista, ja *vain harjoittele*
  • Ole lempeä itsellesi, hyväksy myös se, ettet ehkä onnistu täydellisesti päästämään tavoitteista irti :)

Jos et ole vielä kokeillut mindfulnessia, näin pääset alkuun:

Haluaisin kuulla, miten sinä olet selvinnyt syövän tai muuten traumaattisen elämänvaiheen jälkeisestä elämästä. Mitä keinoja olet löytänyt? Jaetaan tässä niitä kaikkien tälle sivulle tiensä löytävien hyväksi. Tai oletko käynyt retriitillä? Miten se vaikutti sinuun? Voit myös kirjoittaa Facebook-sivulle, tai lähettää sähköpostia osoitteeseen outi at vapaudu piste fi. Autetaan toinen toistamme :)

Jos tästä oli sinulle apua ja haluat auttaa ystäviäsikin, jaa artikkeli tästä:

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Share on LinkedInPin on PinterestEmail this to someone

Submit a Comment

Your email address will not be published. Required fields are marked *